Blogilistasta. Käsittämättömän poskettomia käyttöehtoja on muutettu säällisempään suuntaan. En kuitenkaan ole vielä vakuuttunut, vihreäsilmäinen kun olen. On ollut silkkaa ajattelemattomuutta, mutta myös asenteellista ongelmaa. Paitsi käyttöehtoja ja niiden hyväksyttämistä kepulikonstein (käyttäjän sitä huomaamatta siis), ihmettelen myös betatestaajien kommenttien sivuuttamista. Miksi jotain niin keskeneräistä piti tuupata käyttöön sellaisella kiireellä? Harmissani olen muutenkin seurannut blogimaailman kaupallistumista niin blogipohjien kuin sisältöjenkin osalta…

Blogilista on ollut joskus ihan käyttökelpoinen ja hyväkin. Omat lukemiseni olen kuitenkin löytänyt pääosin muita kautta - helmiä seuraamalla. Ensimmäinen löytämäni blogi oli sielukkaasti mm. perhe-elämää ja kirjallisuutta käsittelevä Kirjava ja siitä syntyi kiinnostus bloggaamiseen.

Blogien seuraamisessa käytän nyt Google Readeria ja omia linkkilistoja. Pohjista pidän edelleen eniten WordPressistä, sillä se on mainosvapaa ja kokeilemistani toimivin.

Muuten, jos en olisi niin kovin seisovainen ja muuttotouhuissa, niin inspiroituisin varmasti käytännössäkin leipomaan ruisleipää Jaskan ohjeilla, tilkkuilemaan Utuisen opastamana ja luomaan vanhasta uutta Puhtin innoittamana.

Kaunista toukokuun jatkoa! (Tämä blogi päivittyy seuraavan kerran uudessa kodissa.)

Uudessa on jo paljon valmista. Toki vielä puuttuu paljon tähdellistä… Viihdyn tässä välitilassa silloin, kun saan itse valita paikkani.

Olohuoneessa sohvan virkaa toimittaa patja, makuuhuoneesta uupuu korkea kirjahylly työkirjoille ja mapeille ja matalat kirjahyllyt lehdille ja unilukemisille. Yksi korkea kirjahylly tulee yläkertaan vievien rappusten alapäähän, siihen ne lastenkirjat, jotka eivät tule tyttärien huoneisiin. Ja sitten tulee vielä yksi korkea kirjahylly pohjakerrokseen vievien rappusten yläpäähän, siihen tulee lähinnä oppi- ja aatehistoriaa. Sen jälkeen kotikirjasto on valmis ja tuntuu pesältä! (Tai no, kyllä ne sängytkin siihen tarvitaan. Lauantaina sitten.)

Ja kukkia… Kauppilasta olivat mieluisat amppelit loppu, niitä odotan. Vien lehtikaktukset töihin. Täällä piti nostaa kuistille upeasti kukkiva kärhö ja vielä siemeninä oleva intiankrassi, yöksi uhataan pakastuvan.

Oli hassua laittaa siellä uudessa jääkaappi päälle, kun ulkona aurinkoinen oli niin hyinen. Täytimme sen muuttojuomilla ja kuopus laati listan sekä ohjeen, että “ei itsepalvelua”. Esikoisella tulee muuttopäivänä kaksi kaveria sinne “hoitamaan koiria”, kun kieltäydyimme hentoisesta kantoavusta. Silkkaa leikkiä koko muutto!

Outoa on nukkua niin, että passiflorat ja teeruusut eivät huokaile täällä. Ne tunnustelevat jo sitä uutta… Teeruusussa toistakymmentä nuppua! Ennen kuljettamista leikkasin kolme kuihtunutta ruusua. Sijoitin sen ja räpylälehtisen passifloran (’citrina’) olohuoneeseen, runokulmaan. Keittiön ikkuna olisi aurinkoisempi, mutta katson, josko olohuoneessakin olisi niille kyllin.

Lastenhuoneissa maali kuivuu. Pian, pian sinne muuttaa kaikenlaisia malttamattomia öttiäisiä - dinoja, karhuja, pupuja ja sammakoita. Lempikirjansa ja cd-levynsä, valitsemansa taulut. Kuopus ei haluakaan nojatuolia huoneeseensa, se toinen vihreä tulee siis olohuoneeseen roosan kaveriksi. Esikoinen pitää vihreänsä. (Kyllä minä ajattelin, että olisi se pari vihreänä tyylikkäämpi, mutta en sanonut mitään. Olen luvannut heille, että saavat itse valita huoneittensa mööpelit. Tosin tosin - en suostunut vaihtamaan kirjoituspöytääni esikoisen kanssa, sehän on henkilökohtaisempi kuin hammasharja!)

Ehkä ensi viikolla mies ehtii kehystämöön. Sitten ne Muchan vuodenaika-naiset kiipeävät sohvan yläpuolle. Job-juliste pääsee katsomaan ehostautumisia alakerran wc:ssä, minun ei enää tee mieli polttaa sen nähdessäni. Vaikka ei niillä kuvilla niin hengenhätää, vielä. Hetikohta vasta. Pääasia on, että pian asumme kaikki siellä ja teeruusu tervehtii taas aamuisin ja räpylälehtinen kujertaa, sitrukset kikattavat ja kardemumma tuoksuu. Ihaninta on sitten, kun ei enää tarvitse miettiä joka kipon ja kapon paikkaa, voi vain olla. Koirat eivät iltaisin katsele pää pyörällä aina vain karsiutuvaa kotia, vaan tuhisevat jaloissa, odottavat oravahuoneeseen vetäytymistä.

(Muut kuvat tältä päivältä, paitsi toisiksi alin toissapäiväinen ja alin lähes kahden vuoden takaa, lastenhuonerempan jälkeen. - Miten paljon päivässä eteneekään, kun koko perhe on mukana touhuamassa!)

PS. Olisin halunnut etsiä sitaatin Kyllikki Villalta, siitä, miten laittaa hytin kotoisaksi. - Kirjat yhtäälle, vaatteet toisaalle, teenkeittimen kahtaalle. Mutta ne kirjat, ne ovat siellä.

Joel Haahtelan Elena on vahva, arvoituksellinen ja herkkä kertomus kaipuusta. Se oli luonnollinen jatkumo Arne Nevanlinnan Marielle, hyvä kun luin ne näin lähekkäin. Haahtelan kieli on kaunista, lyhyinä lauseinakin ilmavaa ja keveää, ei ollenkaan kuristavan napakkaa. Mutta kaipuu, kirjaa lukiessa se kasvaa.

“Puutarhassa on yksi kohta, johon aurinko ei ylety. Istun siinä koko päivän ja mietin huomista päivää, lähtöä. Haluaisin olla jo matkalla. Jan kirjoitti tulevansa asemalle vastaan. Siitä on rantaan kolmekymmentä kilometriä ja mitä lähemmäs tulee merta, sitä avarammaksi kaikki muuttuu. Ei ole kaupunkia, ei kätkettyjä pihoja, ei tiettyjä reittejä mitä pitää kulkea. Ei tarvitse varoa autoja, eikä miehiä, joilla on taskuissa veitset.

Kun illalla on viileämpää, kävelen Elenan talon edustalle. Valaistut ikkunat tekevät seinään ornamentin, joka tuo mieleen tähtitaivaan. Hänen ikkunansa on pimeä. Istun hetkeksi penkille ja hengitän yöilmaa. Tuuli saa housunlahkeet lepattamaan. Kello on puoli kymmenen, eikä kadulla liiku mikään. Ei kukaan, ei mikään, tämä kaupunki lannistaa minut. Suljen silmäni ja ajatuksissani olen poissa, kaukana hänen luonaan.”

- Joel Haahtela, Elena, s. 62-63 (Otava 2003, 2.p.)

JK. Viides rooli kirjoittaa blogilistasta tärkeää - Kuka omistaa blogisi?

Minäkin poistuin perinjuurin omituiseksi muuttuneelta listalta. Tämä blogihan ei siellä kauaa ehtinyt olla - toivottavasti poukkoiluni ei aiheuttanut lukijoilleni harmia.

Eilinen oli aamiaista ja valkovuokkoja sänkyyn, herkuttelua - kauneinta oli ihan lähellä, siinä kukkivien kirsikkapuiden alla. Halauksia ja rutisteluja sekä helliä sanoja pitkin päivää. Kuopukselta siemenestä kasvattamiaan mystisiä kukkia, esikoiselta keramiikkaruusu. (Äitiys on ollut niin muuta kuin tyttäryys, olen oppinut pitämään äitienpäivistä, jopa odottamaan niitä.)

Siellä uudessa kuopus pyöritti kahvilaa, tarjoili ja tiskasi. Esikoinen maalasi hurjan pinkin seinän taivaallisen vaaleansiniseksi. Mies ahersi väliseinän parissa, vielä jäi silti tälle viikolle sitäkin puuhaa. Minä laitoin loputkin cd-levyt paikoilleen, perustin baarin, pyyhin kaappeja ja kipusin astioita korkeuksiin. - Siellä saa toden totta kiipeillä vähän väliä.

Tämä viikko muuttoa, jonka katkaisee pari mieluisaa kyläilyä. Viikon päästä tulee ystävä kaukaa ja on yksi pakkokin. En vielä tiedä, miten selviän siitä istumapäivästä, muutto vieläpä takana. Seisten?

Jos yhden kirjan lukisin tässä välissä? Sain eilen mieheltä jo jonkin aikaa totisemminkin metsästelemäni Joel Haahtelan Elenan.

Tänään huomasin näännyttäneeni muutaman salkoruusun taimen. Kasvit janoavat huomiotani, mutta muistuvat satunnaisesti. Turveruukkuiset eivät salli päivänkään paussia, mutta ne nyt tähän ryhtipäivään asti selvinneet kasvanevat kukaksi asti…

Jääkaapissa on vielä eilisiä miehen taikomia herkkuja, intialaista (broileri)pataa ja mustikkapiirasta. (Padan reseptin laitan tänne talteen, kun sen taas löydän.)

Haluaisin tehdä borssia muuttopäiväksi, mutta se jäänee haaveeksi. Jos olisi perjantaina ihmeesti aikaa? Tai ei, mietin kunnon menun sitten lähitulevaisuuteen, laitan muuttoporukalle joku muu kaunis päivä vaikka sitä borssia, blinejä, hedelmäsalaattia ja vohveleita… Lauantaina paljon kylmiä juomia ja pari hyvää salaattia, tilaamme sitten pizzat.

Mutta mitä minä tässä? Pakkaamaan! Tässä vaiheessa ei puntaroida, vaan laatikoihin lykätään kaikki ja sitä kaikkea on kamalasti. Viherkasvienkin muutto on jo täydessä käynnissä, yksi iso sylilaatikollinen joka kerta. Helpompaa näin.

Ystävätär istuu keittiön pöydän ääressä, kivut näkyvät sanomattakin. Ihailee kaunista pihaa, mutta huokaa sitten, että onneksi ei tarvitse muuttaa, on siinä niin hommaa. Nielen ikävän ja tuomansa jätskin.

Mies urakoi seinää, saa sen melkein valmiiksi. Huomenna viimeistely ja maalaamista. Minä sekoilen tiskikoneen kanssa. Saan runokirjat hyllyyn. Aloitan cd-levyjen laittamisen, kotimainen pop ja rock on nyt aakkostettuna. Iltamyöhällä jutustelua uuden naapurin kanssa pihalla. Sitten ajo jonnekin, josta en oikein tiedä mitä se enää on.

Mutta katselin, sielläkin katselin lintuna.

“Tuumin itsekseni näinkin: elämä ei ole vain
ohikiitävää unohtuvaa aikaa ja rakkauden
tihutyötä ja kulumista - vaan sitäkin mitä
teemme aamusta iltaan: kynnämme merta

kynnämme taivasta ja maata, vuoroin lintuna,
kalana, myyränä, niinpä niin, leikimme vatkaten
ilmaa, hedelmiä, tomua; touhuten ikään kuin,
palamme sen vuoksi, kuljemme kohti, korjaamme

talteen mitä?
Madon omenasta, tuulen viljasta,
koska kaikki joskus lakoaa, koska kaikki joskus alkaa
alusta eikä ole koskaan samanlaista kuin oli,
ei pahempaa eikä parempaa,

toistelee taukoamatta: elämä on toisenlaista.

- Guy Goffette (suom. Pentti Holappa), Luvassa elämä, s. 9 (WSOY 2004)

“MAALLINEN ONNI

Nukahtaa sinun vierelläsi Tshehovin novelliin
ja aamulla löytää työpöydältä kiven, jaltalaisen huvilan pihalta,

kartoittaa kaaosta, selailla sanoja, näitä arvopapereita,
Sisyfoksen onni, olla mukana keskentekoisessa maailmassa.

Joku sanoi: Elämä on taiteen vihamies, vaihtoehdoton kohtalo.
Idiootti. Sisäkkäin ne ovat, kumpi kulloinkin päällä, rakastuneet lempimässä.”

- Aki Luostarinen, Maan pakolainen (WSOY 2004), s. 54

Äitienpäivät saaressa ovat olleet ihania. Täyteläisiä ja raikkaita. Salakuljettamisen riemua ja yllättymisen onnea. Merihelmisiä. Mies ei ensin meinannut hyväksyä päätöstäni - että silloin täällä, tai oikeastaan siellä, sitä seinää pystyttämässä. Mutta me emme ehdi muuten, ja pakko on ehtiä, kieleni ja mieleni sanoo ja viuhtoo kuin tahtipuikko. Illat ovat liian lyhyitä ja minä en päivisin yksin saa meitä muutettua. Piknik Ruissalossa? Joo! Päätöstä seuraavana yönä kuopuksella nousee kuume, yskittää. Onko se tämän kevään muuttotrendi? Miehen pitää tulla taas kaupan kautta kotilounaalle, sillä kaapeissa ei ole oikein mitään.

Olen aina ajatellut, että vanhoilla puutaloilla on sielu. En kuitenkaan aivan loppuun asti tajunnut, en ennen kuin nyt koin, että miten sydäntärkeää on tietää talon saavan hellät asukkaat. He ovat niin innoissaan! Tapiseeraavat olohuoneessa ja hiovat keskikerroksen kuluneet puulattiat, eivät lähde uudisrakentamaan puista harkoista. Eivätkä suunnittele kaatavansa lähes kaikki puut, kuten erään ostajakandidaatin isäpappa teki, kulkiessaan tontilla kuin sen jo omistaisi. Siitä kuuleminen kirpaisi silloin ja lujaa… Ei, nämä uudet haluavat kuulla mitä kasvaa missäkin, iloitsevat joka kukasta, pupusta, sisiliskosta, lepakosta, oravasta ja linnusta sekä narisevasta portaasta, harrastavat vanhojen huonekalujen entisöintiä, ovat mielissään kun ne pääsevät modernista vanhaan.

Eilen he tapasivat pihallamme sen naapureista ihanimman. Oli hyvä siinä yhdessä olla. Näin, että tykkäsivät hekin toisistaan.

Kuopuksen koulun rehtori sanoi aiemmin keväällä, että koulunvaihto tässä vaiheessa lukukautta ei onnistu. Mutta kun mies soitti hiljan kuopuksen tulevalle opettajalle sopiakseen tutustumispäivästä, kutsui opettaja kuopuksen sinne loppukevääksi. He siellä kaikki kovin jo odottavat uutta tyttöä luokkaan! Kehui luokkaa avoimeksi ja reippaaksi. Rehtori taasen kehui opettajaa. Ja me kehuimme kuopusta sosiaaliseksi ja aurinkoiseksi. (Ja kuopuksella olisi kaksi viimeistä kouluviikkoa nykyisessä koulussa opettajanaan sijainen, pitkät matkat ja kahdella bussilla ei voi vielä yksin kulkea. Parempi olisi joka kantilta päästä kunnolla tutustumaan siihen kaikkeen uuteen ennen kesälomaa…)

Ehkä minä tänään pakkaan ne runokirjat, pyydän kuopusta poimimaan sieltä sänkyni viereen silmät kiinni pari (sillä silloin se valinta on aidosti sattumaa), pärjään sitten viikon ilman sitä hyllyä. Niin, ja se Mannisen Sateeseen unohdettu saari on sitten haikea ja oiva!

(Kuvassa kuopus istuttamassa saareen yllärinä salakuljetettua peikonpähkinää)

Minä muutan niin kauan kuin sille on aikaa. Nyt alkaa jo kyllästyttää. (Ja silti. Urakoin joka päivä niin paljon kuin selkä sallii, ei vauhtia kai kauheasti pysty enää lisäämään.) Haluan päivä päivältä enemmän ja enemmän, pysyvästi, sinne uskomattomaan. Mutta aina kun ajamme sieltä tänne, tulen kuin maalle. Nyt, kun vihertää, on niin kaunista. Jokaisesta ikkunasta katse kohtaa lehtevää. Täällä voi kuvitella olevansa kuin lintu puun siimeksessä. Mustarastaat soittavat huiluaan, oravat juoksevat katolla.

Uusien asukkaiden suunnitelmat ja into lämmittävät, mutta myös etäännyttävät. Me majailemme heidän talossaan.

Pakkaaminen tuntuu mielekkäältä, vaikka tällaisissa määrin pursuaa kyllä korvista ulos. Hyvä kuitenkin käydä läpi kaikki krääsä. Vaatteista risat ja räsät karsiutuvat pakkausvaiheessa, purkuvaiheessa sitten kierrätettävät. Nyt en ehdi puntaroida ja mittailla jokaista niin… Lasten kaapeissa on ainakin puolet taas pieneksi käyneitä. Esikoisen kaapista säilötään kuopusta odottamaan, mutta kuopuksen pienet menevät pääosin muualle kiertoon.

Fysioterapeutti sanoo, että se voi olla yksi laatikonnosto ja selkä on sitten taas siinä. Manaaja! Mutta minähän en painavia nostele enkä kumartele. Matalaltakin kyllä pakkaan, sillä kyykkyyn meneminen ei ole ongelma. Mutta kun irrotan taulua portaikon seinältä, kurottelen niin että selässä tuntuu hyvältä, horjahdan ja putoan muutaman rappusen alas, polvilleni. Taulun lasikehyksen saan pysymään ehjänä, sillä käteni pysyvät kuin ihmeen kaupalla koholla. Parun säikähdyksestä niin, että ei uskoisi siinä vain varpaitten vähän raapiutuneen ja mustelmille mustuneen. Mies ottaa kainaloon, silittelee. Rauhoitun. Ei se kipu niin, mutta se pelästys, että se selkä olisi mennyt, se pelko on aivan ihossa.

>

Iltaa odottavat Satu Mannisen runokokoelma Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) ja lasi punkkua. Silloin en muuta.

(Viherkuvat aiemmilta vuosilta, pöydällä tämän päivän pakkauskasaa)

Ystävättären kanssa Ruissalon Kasvitieteellisessä nautiskelemassa. Sisällä oli trooppisen kuumaa ja kosteaa, sumutinsadettimet olivat kaiken aikaa päällä. Keijunliljaa oli kukassa siellä ja täällä, vähän kaikkialla. On sitten rempseän upea! (Oma kokeiluni pari vuotta sitten ampaisi salamana kattoon asti, mutta ei liian hämärässä kukkinut.) Ulkona oli taas kesä pidemmällä ja uusia kukkia loistossaan, japaninruusukvittenitkin upeasti kukassa. Myynnissä olisi ollut sinistä valkovuokkoa (vai oliko se valkoista sinivuokkoa), mutta en tällä kertaa ostanut mitään. Uudessa kodissa kävimme fiilistelemässä ja veimme vähän tavaroita. Voi kun sinne voisi jo jäädä!

Illalla veimme miehen kanssa sinne taas kirjoja. Kävimme ostamassa olohuoneeseen verhot ja matot. Ne löytyivät helpommin kuin olin ajatellut - ja vieläpä aivan unelmat. (Kuvia sitten joskus.) Verhoista, poltetun oranssisista, olimme heti aivan yksimielisiä, Pazyryk-matoista ensin kaksiäänisiä. (Kauniin ja hulvattoman maton malli on 2500 vuoden takaa, alkuperäinen on näytillä Eremitaasissa, ks. kuva.) Myyjä luki meitä hienosti, auttoi päätöksenteossa. (Niin, ja me valisimme sen kellervän vaalean.)

Mutta niiden kirjojen kanssa… Se on vaikeaa. Eilen pakkasin ajattelemattomuuksissani työkirjoja. Ne piti sitten kantaa takaisin, sillä tiedä vaikka ehtisin sittenkin sairaslomani viime päivillä niitten pariin… (Juu en, mutta mahdollisuus on oltava.) Kirjastojen kirjat ajattelin viedä laitokselle työhuoneeseeni, jotta löydän tarvittaessa. Runokirjoja en osaa vieläkään pakata, sillä ne ovat niitä kirjoja, joita kotiarjessa kaipaan eniten. Valtaosa nyt täällä olevista ei pääse siellä uudessa hyllyyn ennen muuttoamme, sillä niiden hyllyt ovat sellaisessa paikassa, että kaventavat mööpeleitten kantoratoja. Viimeiset hyllyt pääsevät paikoilleen vasta kirjoituspöytien, sänkyjen ja lipastojen jälkeen. Sääli. Olisin halunnut leikkiasua hetken niin, vain kaikkien kirjojen ja kukkien kanssa…

Viikot hupenevat ja olemme aikataulusta jäljessä. Ei tämä niin verkkaisen mukavasti suju, kuin olin haaveillut. Tämä loppuaika on enemmän kaaosta, mutta sitä ei kai voi välttää… Mies on ollut muuttoasioissa minuakin epäjärjestelmällisempi, mutta hänellä on paljon vähemmän aikaa suunnitellakin… Uusi on meidän seitsemäs yhteinen asunto ja kaikista muutoista olemme aina selvinneet määräpäivään mennessä, niin siis nytkin. Ja sitten, koska se kaaos alkoi painaa, niin päätimmekin simsalabim muuttaa viikkoa aiemmin. Olisi se helpompaa olla vain yhdessä sekaisessa. Ja ne tänne muuttavat - voi miten malttamattomia ovatkaan! Käyvät täällä mittailemassa ja suunnittelemassa. Meillä ei olisi siihen oikein aikaa, mutta en henno kieltääkään, itsekin hiljan janosin samaa…

Ja naapuri, se suloinen vanha herra. Kulkee illalla ovella kysymässä, onko kaikki hyvin, kun ei meitä ollenkaan näy pihalla. Kaipaamme jo toisiamme. Hän on ollut kiitollinen ja niin olemme mekin, mutta minä en ole uskaltanut sellaista puhetta aloittaa liikuttumisen pelossa. Hölmö olen. Ei voisi parempia ja huolehtivaisempia naapureita toivoa, - Niin , kiitos samoin, ei voisi… Muistatkos, kun… Ja kun esikoinen kypsyi kuopusta imettävään äitiin, pääsi hän naapurin perunapellolle tekemään dinosauruskaivauksia ja sisälle mansikkamehulle ja pullalle sekä piirtämään - naapurilta ei ollut koskaan piirustuspaperi loppu. Ja kun poikansa kuoli, veimme syömistä, aamupuuroilimme yhdessä ja katselimme yösydännä lepakoita, treffasimme tonttiemme rajalla puolilta öin. Ensi maanantaina kanssaan muurinpohjalettukestit. (Mutta niitä uusien tiilitalopalatsien asukkaita emme totta puhuen tule kaipaamaan.)

(Merelliset viime perjantailta, minun kuvakortilta, kukkaiset eiliseltä Ruissalo-retkeltä. - Punakukkainen pensas on japaninruusukvitteni, punakukka on keijunlilja.)

PS. WordPressin takkuaminen johtui uudistuksistaan.

Kaupungin maanantai on 14-asteinen. Se tuntuu kolealta keväältä, sillä viikonloppuna oli lähes kesähelle.

Lähdimme taas kamalassa kiireessä. Miksi aina käy niin? Suunnitelmat tehdään ajoissa, toteutus sitten viivästyy. Perjantaille oli tosin liikaa menoja, jotka kaikki piti hoitaa… Siinä hötäkässä unohtuivat kuormasta isoimpina kesäkalusteitten pehmusteet. Harmittiko jokin muu? Ei ainakaan niin. (Seuraavat kaksi reissua kuljetamme tavaraa aivan kameleina.)

Perillä odotti tonttu lainaamansa mönkijän kanssa. Maitokärrytkin silti tarvitsimme. Siinä oli kesän urakoimisen makua - mitä enemmän rehkimme, sitä enemmän kesäpesä valmistuu ja nopeammin kesä koittaa.

Pihalla odotti yllätys. Sonnit olivat käyneet - jäljistä päätellen tosin vain kaksi niistä. Ojan yli menevä lankkusilta oli tallottu rikki, pihassa oli pari koirat sekaisin saavaa lantakasaa ja askeleittensa aiheuttamia kuoppia. Hyvä, että eivät olleet kuin pikimältään pyörähtäneet, sillä siinä olisi ollut koko pihapiiri nopeasti myllätty.

Kuormaa tyhjentäessä koira livahti mutaisimpaan ojaan kierimään, pääsi sitten mereen iltauinnille. (Miten monta kertaa se ottikaan sen viikonlopun aikana uusiksi ja miten onnellinen se parfyymeistaan onkaan! Turkki on nyt kyllä kaunis ja pehmeä.) Oli niin hassua, kun perillepääsyn jälkeenkin sitä valoisaa aikaa riitti ja riitti.

Ennätin lukea ensimmäisenä iltana viitisenkymmentä sivua Nevanlinnan Marieta. Nukuttuani viitisen tuntia heräsin ja luulin eläväni jo pitkästi aamua. Ihanaa olla siellä! Aivan kuin sonnit olisivat talon kulmilla örähdelleet! Mies ei meinannut herätä, ei sitten millään, mutta sain kuin sainkin hänet liikkeelle. Keittiössä selvisi kellon olevan rapiat ja näreät viisi. Jatkoin omassa aamussani antoisaa lukemista. Puhutteleva kirja! Assosiatiivinen kerronta on erittäin onnistunut. Marien elämä, ympäröivät ihmiset, ajat ja tapakulttuurit, se kaikki. Pidin pidin pidin!

Miten se lauantai sitten menikään? Niin, luin kaksi tuntia, sitten nukahdin. Sitten taas heräsin lukemaan. Kymmenen maissa olin juuri lopettanut pukeutuakseni ja mennäkseni ulos, kun kuulinkin jo meidän saaneen vieraita. Kaappasin vaatteet ja livahdin pesuhuoneeseen pukeutumaan, tulin sitten esille aivan kuin olisin ollut hääräilemässä niitä näitä. Niin, ei meidän huushollissa se perheenäiti aina kuhnaile… Miehet kantoivat vanhan hellan pois ja uuden sisälle. Huomasivat, että puuttuu johtoa. Lähtivät patikoimaan pitkästi, hurauttelivat sitten vielä veneelläkin, koiruli mukana. Koira, minä ja lapset sekä rouvansa odotimme. Ei, ei kiitos kahvia. Ei, ei mitään kiitos, näin on hyvä. - Ai niin, ei olisi vedenpainetta eikä keitintäkään, sähköthän ovat nyt poissa. Oli aikaa kertoa ja kuunnella hauska ja lämmin saarirakkaushistoriansa.

Sitä aina ihmettelen ja ihailen, että miten niin rajallisesta (ja intohimoisesta) joukosta aina löytyvät tarvittava tahto, taito ja välineet? (Ja kun kesä moninkertaistaa väestön, eivät ne kasva…)

Uusi hella on unelma ja kuin hyvän ihmisen mieli. Lämpenee mistä tarvitsee, kypsentää!

Rantakävelyillä vesi oli jopa edelliskertaa matalammalla. Kuusi-kahdeksan rantakäärmettä, linnunpesiä ja -laulua. Metsä tuoksui jo kuivana, huumaavan makealta.

Mies siivosi varaston, nyt sai peräkärryllä vietyä roskat. Miten ne edelliset olivat niin jättäneet! Nyt on pihavarasto lähestulkoon tyhjä. Löytyi vanha tynnyri ja laivan kompassi. Niin, ja siihen uuteen linnunpönttöön on pesinyt kirjosieppo! Ja (jonkin muun pikkulinnun) ensimmäiset linnunpoikaset ovat jo kuorituneet!

Sunnuntaina saareen kotiutuivat kaupunkipihasta keltapäivänliljoja, pioneja ja akileijoja ja ystävättären kasvattamia rohtosormustinkukkia, Ruissalosta ostamani varjoliljan taimet ja yksi sipuli, onnenapilan liian kuivaksi luulemani sipulit, keltavuokot, kylvämiäni orvokintaimia ja metsän reunaan kevättalvella ruukuissa ostamani narsissit ja helmihyasintit. Oliko muuta? Niin, valkosipulit ja ne kolme japaninruusukvitteniä ja kolme viinimarjapensasta. Keinulauta ripustautui koivuun ja verkkokeinu tippui liian kovissa vauhdeissa, esikoisen häntäluu onneksi tokeni aika nopeasti, kunhan oli pikkusisko kuullut ensin kunniansa. Siemeniä emme ennättäneet kylvää, ensi kerralla sitten. Pian!

Ja sonnit. Voi ei! Olivat taas karanneet, käyneet kaupalla asti. Kesä kutsuu, vesi on niin matalalla, ovat oppineet kipaisemaan meren kautta. Mies niitä taas tapasi. Otti risun käteen, esikoinenkin tuli ja otti. Koiruli sai kaksi menemään aitaukseen, mies ja esikoinen huitomalla ilmaa ja huutelemalla pari, johtajasonni sitten huhusi ne loput. Kuopus kiipesi maakellarin katolle, pelkäsi. Ja eikös siellä sitten kurkannut kyy! Kun tulivat sisälle, huusivat kilpaa kuka kertoo. Eikunminäsen, - minäolinsiinäeniten, - muttaetkerrositä, - minäkerron!

Kuopus leipoi ensikerran aivan yksin, mokkapaloja. Hieman kaipasi apua sellaisissa kuin että onko “Anni Helena puolikarkeita leivontavehnäjauhoja” sama kuin vehnäjauhoja. Mutta muuten, aivan itsenäisesti!

Miehen kaivaessa pihassa minä tein ruoat (eivät niin mainittavan upeita, makkarakeittoa iso kattilallinen kahdeksi päiväksi) ja tiskasin. Maljakossa oli esikoisen perjantai-iltana poimimia kukkia.

Palatessa kehaisin miehelle, että katso miten nätisti minä nykyään lähden. (En kepeästi, vaan edelleen kipeästi, mutta aiempaa hillitymmin.) Kannella oli lintubongareitten Tornien taisto, me löimme lukkoon muuttopäivän.

(Kuvat miehen ottamat.)

JK. WordPress kiukkuaa urakalla. Päivää postauksen miten sattuu, hävittää kuvat, sitten koko postauksen. Uusi yritys…

“Jos rakastat pieniä tyttöjä,
pieniä tyttöjä, pieniä poikia,
koiria, mummoja, vanhojapiikoja,
salaattia ja sellerinjuurta,
lampaanpaistia, kevätaamuja,
kylmien asemien yksinäisiä miehiä,
minä tulen
kanssasi meren rantaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.”

- Matti Rossi, muistinvaraisesti ote runosta ja laulusta Jos Rakastat (säv. Kaj Chydenius)

Vapun ja toukokuun alun kukka on punainen lilja. Saareen matkaavat kolme viinimarjapensasta (kaksi punaista, yksi vihreä), pihasta pionia ‘Bowl of Beauty’ ja keltaista päiväliljaa sekä akileijoja, Ruissalon Kasvitieteellisestä keltavuokkoja ja Baltian sitruunaa (eli japaninruusukvitteniä, nyt kolme kappaletta), kylvölaatikoistani rubiininpunaista miniorvokkia. - Pihasta kaivoimme vain runsaasti levinneitä perennoita. Esimerkiksi punahattu- ja varjokuunliljapenkeistäkin olisin toki halunnut, mutta niiden verottaminen olisi näkynyt ikävästi. On paljon mitä rakastan ja silti jätän… (Luumupuista aikaisempi jo kukkii. Tuomissa, koivuissa, köynnöshortensioissa, syreenissä, norjanangervoissa, ruusu- ja marjapensaissa on jo lehdet. Talventähdet ja pikkuiirikset ovat jo lopettaneet kukintansa.)

Pihassa möyriessä lohduttivat uuden kodin uudet kirjahyllyt ja toinenkin hurjan aurinkoinen esittäytymään tullut naapuri. - Oli remontoinut omaansa pari vuotta sitten ja omasi sen jäljiltä kaikenlaisia vempeleitä. Tarjosi lainaan, kutsui kahville ja tutustumaan kun remppaväsy iskee, tarjoutui kantoavuksi jos vain tarvitaan. Niin, ja siinä jutustellessa ihmeesti selvisi, että Ystävätär oli lupautunut kanssaan naimisiin kymmenvuotiaana (kumpikin sittemmin naivat tahoillaan ihan muut). Miten aina löytyykin joku hauska sattumus - yhteinen ihminen tai tekijä!

Pakkaamista, purkamista, pakkaamista. Uudessa on jo hyllyissä muu kuin venäläinen kaunokirjallisuus. Seuraavaksi se venäläinen. Sitten runot. Sitten tietokirjallisuus. Viimeisenä ne lastenkirjat, jotka eivät tule lasten huoneisiin ja vihoviimeisenä lasten huoneisiinsa ottamat.

Miehellä on huomenna vapaapäivä, jotta saa saaren muuttokuorman kasattua. Hän ei kuulemma ota minua mukaan puutarhakauppaan, sillä haluaa selvitä sillä mullalla… (En tiedä pahastuisinko, ihan oikeasti.)

Onneksi välissä oli vappuisia. Vappuisia tarkoitti myös siideriä ja valkkaria, mutta ei invalidisoivia määriä. Niin, ja Ruissalon Kasvitieteellistä, jossa kukki jo vaikka ja mitä!

Matkakirjaksi otan mukaani Arne Nevanlinnan Marie (WSOY 2008). On luvattu erinomaista säätä ja aurinkotuoli lähtee kuormassa mukana. Tarkoitus on ehtiä myös kelliä ulkosalla.

Kuvat: 1. Bowl of Beauty -pioni, 2. kuopus, 3. varhaisempi luumupuu vappupäivänä, 4. kissa uuden kodin lähistöllä, 5. pelakuu Ruissalon Kasvitieteellisessä, 6. keltapäivänliljoja, 7. vappulilja, 8. saarikahvit